Kirjotan nyt kotikoneelta, oli pakko avautua.
Ei toimi ''' kirjain ' niinkuin Aiti, joten alkaa valittako...
Nyt kun oon viettanyt aikaa yksin, se on omituista ja kiinnostavaa, mutta samalla surullista.
Tama ei pade kaikkiin, mutta suuriin osiin ihmisista, jotka on mun elamassa tai tuntee mut jollain tapaa.
Esim. jos haluan huomiota, ja en saa sita, mun on pakko jostain syysta tehda hirvee draamakohtaus kaikesta, kaikki pitaa olla niin dramaattista, joten se loppu ois kaunista..
Elan tai luulen elavani leffassa, ja riitojen kautta kaikki menee paremmin pain.
Isoin asia mita yritan sanoa on, etta mulla on pahoja ongelmia nayttaa tunteitani, oikeita tunteita, tai ottaa vastaan rakkautta ja uskoa siihen pelkaan pettymysta, en paasta jotenkin sisalle, mulla on aina varasuunnitelma tai joku keino esittaa hassua tai jotain muuta paastakseni tollasesta tilanteesta pois.
Onhan mullakin hetkeni, mut miks kokoajan juoksen vaan karkuun, enka saa tata maskia pois koskaan
Taa on niin totta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti